torstai 19. tammikuuta 2012

Katkeruudesta


Lestadiolaisuuden vaikutukset tulee varmasti aina säilymään mussa jollain tasolla. En ehkä osaa eritellä aivan että mikä liittyy lestadiolaisuuteen ja mikä kaikkeen muuhun elämiseen. Toisiinsa ne kuitenkin liittyvät. Mieleni on aika sekava, mutta yritän kirjoittaa niin, että pysytte jotenkin kärryillä ajatuksenjuoksustani.



Kotona en oo varhaislapsuuden jälkeen enää saanut tarpeeksi huomiota, koska syrjäänvetäytyvänä luonteena en oo sitä itse osannut hakea. Lapsena olin kyllä ihan onnellinen, ja hyviä muistoja on. Nuoruusaikana se helvetti alkoi, enkä muista siitä ajasta mitään muuta positiivista kuin rakkaan koirani. Kukaan ei tiennyt, että mua kiusattiin yläasteella. En halunnut siitä myöskään itse kertoa, koska koin, että kiusaaminen oli aiheellista. Mua kiusattiin mm. yksinäisyyden ja tyylittömän pukeutumisen takia. Muiden sisarusteni koulunkäynnistä vanhempani olivat paremmin tietoisia, ja äiti puuttuikin kiusaamiseen aina heti. Isoa perhettä voisin verrata johonkin eläinlaumaan; vahvimmat selviää ja heikommat jää syrjään. Jopa ruuasta piti taistella, olla ajoissa että sitä riitti itselle. Vanhemmat ei huolehtineet, että mulla oli tarpeeks sopivia vaatteita. Piti itse osata vaatia vaikka uusia talvikenkiä. Sitä en kuitenkaan osannut, ja jäin kauan paitsi niistä. Nuoremmalta siskoltani oon oppinut, että ansaitsen vaatia tiettyjä asioita.

 
Olisin myös tarvinnut kannustusta ja rohkaisua; sitä, että joku sanoo että olen hyvä näin. Sitä ei kukaan ollut sanomassa. Yläasteella olin ihan yksin, just silloin kun nuoren itsetunto kehittyy. Siitä on jäänyt vahvana seurauksena erittäin huono itsetunto. Olisin arkana tyttönä tarvinnut läheisen perheen ympärilleni. Uskon ja tiedän, että vanhempani ovat parhaansa tehneet, mutta silti olen katkera. Tästä katkeruudesta haluan päästä eroon.
 


Oon jutellu äidin kanssa viimeisen vuoden sisällä näistä asioista. Kaikkea en ole uskaltanut sille sanoa vieläkään, ja ehkä se on toisaalta parempi. Äiti loukkaantuu tosi herkästi jos arvostelen jollain tapaa sen kasvatuskeinoja tai vaikka ruoka-asioita. Oonkin kokenut, että äiti elää muiden lestadioilaisten tapaan laput silmillä, eikä näe aina todellisuutta. Ei edes halua nähdä, se on vastoin uskoa.



Nykyään mulla on tukihenkilö, jota tapaan säännöllisesti. Lisäks oon käyny tiiviissä psykoterapiassa yli vuoden, ainakin toinen vuosi on vielä edessä. Nää aikuiset ihmiset on ollu mulle korvaamattoman tärkeitä. Niiden avulla oon oppinut, että oon kaunis, ihana, mukava, seksikäs nuori nainen, jolla on oikeuksia. Tätä kirjottaessani meinaa itku tulla, niin kiitollinen olen saamastani tuesta.